Viimereissulla eriydyttiin matkaseuralaiseni Danielan kanssa, kun hänen oli palattava Suomeen ja meikän piti keksiä mitä tekis lopun matkaa. Krabilta on aika helppo lähteä oikeastaan mihinpäin vaan ja koska olin haaveillut sukelluskurssin suorittamisesta, nappasin bussin kohti Koh Taon saarta Siaminlahden puolelle.
Turistiliikkuminen Thaimaassa on todellakin halpaa, hotellia vastapäätä olevassa turisti-infossa tarjottiin heti valmista helppoa bussimatkaa suoraan saarelle sisältäen bussin, toisen bussin, minivanin ja lautan. Jos en ihan väärin muista, hinta taisi olla jossakin tuhannen bahtin paikkeilla. Noin 300km, 25 euroa. Bussithan tulevat tunnetusti milloin sattuu, joten aamupala naamaan ja pikaiset hyvästelyt ennenkuin hyppäsin puolituntia myöhässä tulleeseen minibussiin. Mai pen rai, ei sen niin väliä. Tähän rennonletkeeseen elämäntapaan kannattaa varautua, ensimmäisillä reissuilla kävin tunneskaalan läpi paniikista kauhuun ja iloon kun taxi tai bussi saapui joskus tunninkin myöhässä.

Minibussi kurvasi Krabi towniin noukkimaan lisää turreja kyytiin ja vaihdatti meidät istumaan isoon bussiin. Tarralaput paidanrinnukseen ja menoksi. Ei aikaakaan kun oltiin jo perillä. Olin katsonut Booking.comista lupaavalta vaikuttavan paikan kohtuullisilla arvosteluilla. Saarella yllätti sen vuoristoisuus ja ahtaat tiet, takseja kyllä liikkui, mutta hinnat näyttivät olevan kovia. Itsepäisesti lähdin kävelemään kohti hotellia oikeastaan tietämättä missäpäin se on, kun paikallinen herrasmies lapsensa kanssa tarjosi kyytiä skootterillaan. It's a deal! Kolme päällä ja ilman kypäriä, tuntemattoman kyydissä ja pimeällä, niin se itsesuojeluvaisto?
Ilta oli jo hämärtynyt kun pääsin paikanpäälle. Kaikki näytti niin kauniilta! Oli päästävä heti kävelemään rannan läheisyyteen ja nappaamaan hämärän suojin ensimmäinen kätkö saarelta. Aamun sarastessa iski kyllä tyly totuus hotellin pihamaasta, joka oli siis pelkkää työmaata, enkä saanut ikinä wifiäkään toimimaan. Empä kyllä jaksanut murjottaa asiaa, sillä tiesin lähes kaikkien sukelluskoulujen tarjoavan jonkinlaista majoitusta joko ilmaiseksi tai todella edullisesti, mikäli valitsee kurssin heiltä.


Koh Taolle päädyin nimenomaan, koska valinnanvaraa sukelluskouluissa on paljon. Pienellä saarella on yli 50 sukelluskoulua ja hyviä sukelluspaikkoja useita lähimaastossa. Kilpailu saarella on kovaa ja joskus se näkyy liian suurina sukellusryhminä, huonokuntoisina laitteina tai muuten puuttellisena opastuksena, netti on täynnä kauhutarinoita näistä. Olen todella huono sukeltamaan, oon just niitä avuttomia räpiköijiä, jotka pitää nenästä kiinni ja ei todellakaan pidä silmiä auki sukeltaessa. Suoraansanottuna koko laitesukellus kuumotti ja pelotti, mutta tätä varten oltiin saarelle tultu ja oppimisen halu kova. Oli siis tärkeää löytää itselleen sopiva koulu ja opas, joten kohti Saireen keskustaa ja heti kättelyssä baareista tuttuun tyyliin sisäänheittäjiä käytettiinkin nyt houkuttelemaan uusia ihmisiä erinäisiin sukelluskouluihin. Yhden hupaisan tyypin johdattelemana päädyinkin Mojo Diversin ovista sisään ja paikan hyvä ilmapiiri jäi mieleeni. Vertailin vielä lisäksi hintoja, selasin netin keskustelupalstoja, Tripadvisoria ja seuraavana päivänä menin Mojolle kyselemään lisää.

Koko homma lähtee joko laitesukelluksen kokeilusta tai open water diver-tutkinnosta. OWD kestää yleensä 3-4 päivää ja sisältää kaiken mitä tarvii tietää saadakseen sertifikaatin 18m syvyisiin sukelluksiin. Itselläni ei ole mitään medikaalisia esteitä lähteä sukeltamaan, joten jätin laitekokeilun väliin joten päätös oli helppo, OWD.
Osa sukelluskouluista tarjoaa koulutuksen alkuaskeleet uima-altaassa meriveden sijaan, Mojon työntekijä sai minut vakuuttuneeksi, että on parempi harjoitella kaikki suoraa merivedessä, koska vesi on kuitenkin erilaista ja suolaista, se ottaa ihan erilailla silmiin ja sieraimiin harjotellessam, kuin kloorivesi. Toinen juttu mitä pohdin oli opetuksen kieli, englantini on siedettävää, mutta suomeksi kaikki olisi niin helppoa.. Mojolla löytyi vastaus tähänkin, englanniksi kaikki opeteltuani voisin sukeltaa missäpäin maailmaa vain samoilla opeilla helposti, kaikkialla ei välttämättä ole suomenkielistä opasta ja loppujenlopuksi merkit yms. ovat universaaleja, eikä kielellä ole silloi niin väliä. Opetusvideot olisivat kuitenkin englanniksi, samoin divers logbook ja oppikirja.
Viimeinen polttava kysymys oli SSI vai PADI. Molemmat ovat sertifoituja kursseja mistä saa virallisen todistuksen taitotasostaan ja ns. luvan sukeltaa tietyyn syvyyteen riippuen siitä tasosta. Pieniä eroja löytyy mm. opetusmateriaalissa, opetustyylissä ja sertifikaatin suosiossa eripuolilla planeettaa. Meikä saatiin ympäripuhuttua suorittamaan SSI halvemman hinnan vuoksi. Kokonaishinta kaikkine kuluineen Mojolla 4 päivälle oli muistaakseni 8800 bht eli 215 euroa sisältäen opetuksen, opetusmateriaalit, majoituksen, laivamatkat, sukellustarvikkeet, juomat ja naposteltavat sekä 4 sukellusta.
Mojo tarjosi majoituksen uudenkarheassa hostellissaan, sopivalla etäisyydellä rannasta ja itse koulusta. Koska olin tullut alkuviikosta, olin ryhmäni ainoa ja näinollen sain siis yksitysopetusta. Oppaani oli ruotsalainen Tim ja laivalla seuraamme liittyi aina advanced tason opiskelijaporukka.

Opetus alkoi kasarivideoilla ja kotiläksyiksi sai lainata kirjaa ja piti tehdä muutamia tehtäviä. Päivisin käytiin harjoittelemassa käsimerkkejä, maskin ottamista pois naamalta pinnan alla, paineen tasausta ja miten laitteet ylipäätään toimii. Kaikki muu meni hyvin paitsi, se missä kuulemma isot karskit miehetkin mokaa ja masistelee - maskin pois ottaminen, takaisin laittaminen ja tyhjentäminen vedestä pinnan alla. Koska olen tosiaan koko ikäni sukeltanut pitäen nenästä kiinni, se tuntuu todella ilkeältä päästää suolainen merivesi nenään ja sitten vielä siinä räpeltäessä yrittää saada se vesi pois maskin alta. Ennen oikeaa sukellusta oli palautettava kotitehtävät, selviydyttävä paperikokeesta ja viimeisenä vielä suorittaa kaikki opitut asiat 18m syvyydessä. Yksi tärkeimpiä on koetuksia on "hukata" oma hengitysregulaattori, eli se masiina mistä saat happea. Se heitetään olan yli ja on ehdottoman tärkeää päästää ilmaa keuhkoista pikkuhiljaa ulos, samalla kun etsii regulaattoria opetetulla metodilla. Tämä on tärkeää oppia, sillä aivot sanoo " älä nyt hullu päästä sun viimesiä ilmoja ulos oot täälä pohjassa ja kuolet kohta happi loppuu" - mutta jos et päästä happea ulos, on seuraukset mahdollisesti vakavat. Sain tästä hyvän demonstraation kun seurasin välillä advanced porukan opetusta veneellä. Ne otti mukaan yhdellä sukelluksella 1,5l muovipullon täynnä ilmaa ja pintaan takaisin tullessa opettaja näytti miten pullo on räjähtäimäisillään paineen vuoksi. Kun korkki avattiin, se sinkosi kovalla voimalla laivan seinämään. Pullo kuvasti sukeltajan keuhkoja mikäli hengitystä tosiaan pidättää syvyydessä.

Oli vihdoin aika sukeltaa ihan oikeasti! Koko vedenalainen maailma on jotenkin todella taianomainen, kaikki elää meren hyllyvässä rytmissä ja värien kirjo on uskomaton. Koh Tao on kovin koluttu sukelluspaikka ja moni koralli onkin jo kärsinyt sen vuoksi, uskoisin, että tämä elämys pääsisi varmasti vielä enemmän oikeuksiinsa esim. Australiassa. Ensikertalaiselle riitti kuitenkin hämmästeltävää. Oli erinomaisen vapauttava tunne levitoida buddha-asennossa keskellä meren suurruutta ja ihmetellä ympäröivää elämää. Oma keho tuntuu uskomattoman kevyeltä ja pienetkin liikkeet muuttavat sukelluksen suuntaa. Olin ensialkuun kovin ujo ja epävarma, kiinnitin liikaa huomioita omiin laitteisiini ja roikuin ohjaajan perässä niin tiiviisti, että meinasi joskus potkaista päähän vahingossa räpylällä. Pikkuhiljaa luotto omiin taitoihin ja uteliaisuus merielämään kasvoi, että kohta sitä jo kurkittiin kivien alle ja leikittiin joulukuusikorallien kanssa. Koralleihin ei missään nimessä saa koskea, mutta esim. nuo mystiset joulukuusikorallit reagoivat valoon ja varjoon. Jos vilkuttelet käsilläsi niiden yläpuolella, ne aukeaa ja menee kiinni vuorotellen. Tunsin oloni 4-vuotiaaksi tai ainakin samanlaisella tarmolla naureskelin niinkin pienelle jutulle ja hymyilin niin leveästi kuin happimasiina suussa voi hymyillä. Pääsin näkemään huikeita eläimiä, kaloja ja kasvillisuutta.


Koska olin vielä kovin nyyppä, en saanut käyttää itse omaa goprota, vaan oppaani Tim otti sillä välillä kuvia meikästä, välillä merenelävistä.
Kamerahifistelijöille protip; osta punafiltteri! Vedenalla kaikki punaisen sävyt katoaa, etkä pytsy pelastamaan niitä edes jälkikäsittelyssä. Ero punafiltterin kanssa on kuin yö ja päivä, eikä kiinaversiot maksa goprolle kun pari dollaria! Itselläni ei tätä ollut ja se näkyy kyllä kuvissa ja videoissa :<

Sukellukset kirjattiin logbookkiin ja sain koulutuksen jälkeen oman SSI-korttini. Tämän lirpakkeen avulla saan nyt sukeltaa ympäri maailmaa 18 metriin saakka tai suorittaa edistyneemmän kurssin, jolloin syvyys kasvaa 30m asti. Sanottiin Timin kanssa heipat ja näillä eväillä mä aion nyt tulevaisuudessakin sitten tutkia meren syvyyksiä. Se on kertakaikkisen upeaa hommaa ja pystyn suosittelemaan sitä kaikille kynnelle kykeneville!


Koh Tao itsessään oli hyvin erilainen saari kun mitä olin ajatellut ja kokenut viereisillä Phanganin ja Samuin saarilla. Tuntui, että ulkomaalaisia oli enemmän kun paikallisia. Ravintolat ja hotellit tuntui olevan jonkun länkkärin pyörittämiä kaikki ja se näkyi jopa ruokatarjonnassa. Pizzaa, pekonia, pastaa, pullaa, kakkua, kahvia, barbequeta.. ei pad thaita. Paikallisiakin ruokapaikkoja löytyi kun etsi sivukujilta ja varmasti lokaaleita asukkeja on saaren muissa osissa enemmän, olinhan itse päätynyt saaren suosituimmalle Sairee Beachille. Baarit tuntuivat olevan astetta tasokkaampia ja modernimpia, kuin muualla. Yhtenä iltana olin matkalla hostellille iltapalan jälkeen kun iltaa aloittelemassa olevat nuorehkot miehet morjestelivat, moikkasin takasin ja saatiin jotain jutuntynkäänkin aikaan. Yksi näistä janttereista kysyi mistä olen kotoisin ja siitähän riemu repesi kun sanoin from Finland. "Moro morooo! Mä olla jenkeistä mutta pelata lätkä Suomessa" Sai tää herra soperrettua lievässä humalassa. Limaisista lirkutteluyrityksistä huolimatta jätin herrasmiehet nauttimaan loppuillasta ja painelin pehkuihin, taas todeten, että on se maailma pieni paikka.




Kurssi suoritettuna ja lomapäiviä vielä jäljellä, halusin tutkailla saarta lisää ja lähdinkin mopedilla kohti erästä poukamaa, Mango Bayta. kartasta olin katsonut, että helppo reitti. No juu, ei ollut helppo reitti. Hemmetinmoinen mäki kohtisuoraa ylös. Tietä ei voinut oikein kutsua betonilla päällystetyksi, se oli noin 1,5m leveää betonin kaltaista laattalevyä ja mitä pidemmälle pääsin, sitä huonokuntoisemmaksi se mureni. Jossainkohden se loppui kokonaan ja tilalla oli vain hiekkaa, mutaa, kiviä. Mietin pitkään olikohan tämä se kartassa näkynyt kohta johon skootteri kannattaa jättää, nooh menempä vielä vähän eteenpäin.. ja vielä vähän, kunnes löysin kohdan mihin muutkin olivat jättäneet skoottereita. Totuus valkeni kun olin kävellyt siitä pisteestä vielä ainakin kilometrin tai kaksi vielä huonokuntoisempaa tietä eteenpäin. En ollut lähelläkään perillä. Yhdessä vaiheessa onnistuin jopa liukastumaan! Kyllä, liukastumaan. Tie oli tavallaan päällystetty, mutta betonimaisen rakenteen päällä oli hiekkaa ja mäki oli melkein suoraa alaspäin, släbärit liukui ja laskin vähänmatkaa persmäkeä. Tästä ei kuitenkaan lannistuttu, ihmisääniä alkoi jo kuulua etäisesti! Törmäsinkin muutamaan turistiin, jotka opastivat, että tästä alkaa nyt tämä viidakko-osuus vuorelta alas Mango Bayhyn. No ei muutakun kun rivakoin akselin kohti metsää.
Jyrkkiä mutaisia teitä ja kivillä hyppelyä noin 15min ja kohtasin jo ensimmäisen oikean haaverin, otin tukea puusta katsomatta mihin laitan käteni ja näinollen länttäsin sen suoraa 5cm pitkään piikkiin joka siitä puusta kasvoi. Mahdoin olla kyllä aikamoinen näky kun pääsin perille, perse hiekassa ja käsi verta valuen, kuin mikäkin survivor.
 Tässävälin kaikkien todennäköisyyksien mukaan taivas repeää kaatosateeseen ja jään nauramaan yksin paikalleni tilanteen koomisuutta.
En luovuta! Mä tulin tänne snorkaalaaman ja siinä missä muut turret etsi suojaa kallioista, mä lähin pulakoimaan. Tuntia myöhemmin olin valmis lähtemään kun sadekkin hellitti, siinävaiheessa tosin tajusin, että juuri ylös tulemani hirvittävä vuoristotie olisi nyt märkä ja  mahdollisesti kohtalokas reitti. Viivyttelin juomalla kalleiman kokikseni koko saarella jossian öykkysessä resortbarissa, ainoa paikka lähellä.
Ei auta, takaisin on päästävä, eikä tiet näytä kuivuneen hirveästi. Harkitsin jo hetken, josko ottaisi pitkähäntävenekyydin rannasta Saireelle, mutta skootteri pitäisi silti tulla hakemaan takaisin, eikä todellakaan huvittanut lähteä kävelemään samaa matkaa tai maksamaan siitä huvista taksikuskille, jonka auto olisi juuri ja juuri mahtunut kyseiselle tielle. Pyh pah itsesuojeluvaisto, nyt mennään eikä meinata. Kävelin takaisin skootterille nauraen vastaantulevien turistien paskanjäykille ilmeille, jotka olivat selvinneet ylös sen saman matkan mitä kuumottelin itse hetki sitten. Koitos olisi vasta edessä kun näki miten märkä se niinsanottu asfaltti oli. Ihan rehellisesti voin sanoa ettei ole pelottanut minkään masiinan kyydissä niin paljoa, kaikki lihakset jännittyneenä puristin jarrua koko matkan ylhäältä alas ja hoin mielessäni jotain rauhottavaa mantraa selvitymisestä. Jarrupaloista tuskin on paljoa jäljellä, mutta selvisin kuin selvisinkin alas. Phew. Loppupäivän pötkötin sängyssä katsellen ruutu.fitä ja lepuuttaen hermoja :D

Tästä kokemuksesta jonkinverran viisastuneena hurauttelin sittemmin katsomaan auringonlaskua saaren suosituimmalle viewpointille toiseen päähän saarta jättäen skootterin vuorenrinteen alareunaan ja kävelin ylös. Baarimikko katsoi hieman säälien ja nauraen puuskutukselleni kun pääsin vihdoin perille. It was worth it! Maisemat olivat upeat, eikä ne tallentunut kameraan kaikessa kauneudessaan niin päräyttävänä kun muistan ne mielessäni. Itse baari oli oikein lunkin oloinen, nuoria reppureissaajia, mohitoja, riippumattoja, sohvia ja iloisia ihmisiä. Ilta laskeutui ja oli aika palata pakkaamaan tavarat. Seuraavana päivänä bussilla kohti Bangkokia.